13.2.2021
Pakkasta pelkäämätön | Lifestyle

Nyt kannattaa pukeutua lämpimästi, pakata retkieväät ja suunnata talviseen luontoon. Pakkasella sulana pysyvät jokimaisemat ovat komeaa katseltavaa. Samalla voi yhyttää touhukkaan koskikaran.

Sulana kovilla pakkasilla pysyvä virtapaikka on koskikaran koti. Tämä pienikokoinen sisukas lintu viettää talvensa kylmää uhmaten eteläisen Suomen sulapaikoissa ja koskilla. Ravinnon perään kara hyppää hyiseen veteen, sukeltelee sujuvasti ja palaa lähtöpaikkaansa jään reunalle tai tähystyskivelleen. Vain hypätäkseen pian uudelleen.

TEKSTI JA KUVAT: ESKO TUOMISTO

Meillä sulien virtavesien äärellä talvisin viihtyvästä Koskikarasta tekee mielenkiintoisen sen omaperäinen käyttäytyminen. Myös linnun ulkonäkö on hauska. Pääväritys on tumma, käytännössä musta. Leuan alla ja rinnassa on selvästi erottuva kookas valkoinen lappu, pyrstö on lyhyt. Otus on jään reunalla istuessaan huomoristinen, pallomaisen pönäkkä. Silti linnun habituksessa on aimo ripaus myös sporttisuutta ja se on perin vikkelä liikkeissään.

Talvikelillä, pakkasessa ja tuulessa, linnun kaikki energia menee ruoan hankintaan ja ruumiinlämmön ylläpitämiseen. Ruoka on talvella tiukassa ja ravinto on kalasteltava kylmästä vedestä, soraikkoisesta pohjasta tai valikoitava sukelluksissa virran mukana ohi kulkevasta materiasta. Homma kuitenkin toimii ja linnun on helppo havaita saaneen saalista lähes aina, kun se vedestä jään reunalle tai lempikivelleen uutterasti jälleen kapuaa.

Puroilla ja jokimaisemissa viihtyvä koskikara on sinnikäs, pieni selviytyjä. Oikea talvisen luonnon ilopilleri.

Sisukas suomalainen

Koskikarassa on jotain perin suomalaista, vaikka Etelä-Suomen virtapaikoissa talvehtivien karojen onkin arveltu olevan pääsääntöisesti Pohjois-Norjan ja Ruotsin pesimäkantaa. Koskikara on sisukas, kylmää kestävä ja äärioloja kaihtamaton puurtaja. Joskus se voi yllättää laulamalla säkeen tai pari, kauniisti kuin laululintu, mikä saa talviselle koskelle saapuneen ulkoilijan varmuudella hämmästymään. Visertely ei kuulu normaaliin talvimaisemaan, siinä on eksoottinen vivahde.

Jos laulussa on jotain aivan poikkeuksellista, niin on itse linnussakin. Väsymättä se jaksaa sukeltaa. Välillä se pyrähtää keskelle virtaa, pudottautuu kylmään veteen ja sukeltaa tovin, saattaa uida hetken pinnassakin ja nousee takaisin tutulle jäiselle päivystyspaikalleen. Vain tehdäkseen saman uudelleen, satoja kertoja päivässä, tuhansia toistoja talvessa. Illan tullen varjojen jo pidennyttyä, se kuivattelee höyhenistönsä ja pyrähtää tuuheaan kuuseen yöpuulle.

Yöksi koskikara siirtyy puuston kätköihin. Tiheä kuusikko jokikanjonin penkalla vaikuttaa luontevalta yöpymispaikalta.

Koskikara istuu suomalaiseen mielenmaisemaan. Lintu on karaistunut, se on usein yksin eikä kaihda ankariakaan olosuhteita.

Jäätä ja virtavettä

Aamulla koittaa uusi päivä ja tämän kottaraisen kokoisen veijarin on keikuttava uudet koreografiat tutulla kivellään. Se, näkeekö tuon pelkistetyn värisen, mustavalkoisen linnun liikkeiden myötä jäistä jokitörmää vasten tsekkitaiteilija František Kupkan abstraktin asetelman vai Akseli Gallen-Kallelan suomalaisen talvimaiseman, on jokaisen luonnossaliikkujan oma valinta. Näkemisen arvoinen performanssi on katsojalle kuitenkin luvassa.

Joella voi törmätä myös vanhaan myllyyn tai uittoränniin, jotka talven muovaamina voivat tarjota romanttisia, maalauksellisia maisemia niitä kaipaaville. Jo pelkkä jokiuoma lumisine puineen, jäätyneine törmineen ja pakkasessa höyryävänä virtaavine vesineen avaa kulkijan silmien eteen varmuudella kauniin kuvajaisen. Visuaalisen talvielämyksen täydentää virtaavan veden raikkaasti soliseva äänimaisema.

Pariasteinen vesi on koskikaralle arkipäivää. Talvipäivän valoisa aika menee ruoan perässä sukellellen.

Ulos luontoon

Isot asiat ovat joskus pieniä ja päinvastoin. Pieni lintu voi tuoda elämyksen, josta riittää muisteltavaa ja kerrottavaa pidemmäksi aikaa. Koskelle ei eksy vahingossa, sinne on mentävä. Koskikara voi toimia kimmokkeena, jonka vuoksi retkelle voi lähteä. Pieni vaivannäkö ehkä palkitaan ja vaikka lintua ei näkyisikään, niin nenänpää ja posket saavat kaivattua väriä.

Nyt on aika nauttia oikeista talvisäistä. Sopivasti varustautuneena pärjää pikku pakkasessakin. Kun kulkupelikin vetää neljällä pyörällä, syrjäisille pikkuteille ja hieman vaikeasti saavutettaviin kohteisiinkaan lähtöä ei tarvitse jännittää.

Viroksi Koskikaran nimi on ”vesipapp”. Linnun höyhenpeite tuokin mieleen papin tumman puvun lipereineen.

Koskikaraa voi olla joskus vaikea havaita. Yleensä lintu päivystää jään reunalla näkösällä, mutta saattaa myös olla lumilipan alla katseilta suojassa.

Kiikarit kaulaan, jos ne omistaa

Luonnossa liikkumisessa ja eläinten tarkkailussa on hyvä muistaa pari pikku pelisääntöä. Varsinkin talvikelissä, kun eläinten ja lintujen ravinnonsaanti on työn takana, niitä ei tulisi aivan huolettomasti ainakaan liian lähelle lähestyä. Kaikki valoisa aika on tarpeen ruoan hankinnassa.

Lintuja ja eläimiä voi aivan hyvin tarkkailla pienen matkan päästä. Kiikari on tässä hyvä apuväline, eikä kovilla pakkaskeleillä luonnon eläimille elintärkeä ruokailurutiini pääse häiriintymään. Näin toimimalla varmistamme, että tulevinakin kylminä öinä jokikanjonin rantatörmän tiheän kuusen oksalla torkkuu täydellä vatsalla lämpimästi untuvapeittoonsa kääriytynyt hupaisa koskikara.

SUPERB Scout 4X4 vie retkeilijän perille, vaikka lumiaura ei olisi korpitiellä hetkeen vieraillut.

Mikä koskikara?

Koskikara (Cinclus cinclus) on kottaraisen kokoinen varpuslintu, joka viihtyy virtaavien vesien äärellä.

Koskikarat pesivät Euroopan pohjoisimmissa osissa ja siirtyvät talveksi etelämmäksi sulina pysyville virtapaikoille.

Suomessa pesii 250–300 paria, mutta talvehtii arviolta noin viitisen tuhatta yksilöä, jotka tulevat Pohjois-Norjasta, Pohjois-Ruotsista ja Koillis-Venäjältä.

Koskikara pyydystää ravintonsa vedestä ja kaivelee pohjakivien alta vesihyönteisiä, kotiloita, äyriäisiä, nilviäisiä ja kalanpoikasia.

Koskikara on Norjan kansallislintu.

Lue Škodan nelivetotekniikasta

Neliveto on aina valmiina

Ajankohtaista & Uutta